Hyvää isänpäivää isät! Lähden muutaman tunnin kuluttua juhlistamaan sitä omaanikin ravintolaan haaveenani jälleen kerran italialainen ruoka, mutta sitä ennen pieni oodi risotolle. Olen maniassa. Risottomaniassa. Jos tällä viikolla söinkin tähänastisen elämäni herkullisinta risottoa ravintola Rivoletossa, olen sen jälkeen jatkanut risoton kulutustani kuin narkomaani. Eli hei, nimeni on Mari ja olen risottoholisti. Kaapintyhjennysprojektin paljastamat arborioriisit eivät muuten juuri paranna tästä addiktiosta.

Perjantaina heräsin päivään jo valmiiksi risotonhimoisena ja viimeistään oppitunnilla hahmotin halajavani sitä nimenomaan sitruunan makuisena. Kotimatka Hakaniemen hallin kautta kartutti jääkaappiani puolestaan parilla ahvenfileellä, joten lounaani suunnittelu oli sillä tehty. Toki paistettu tofukin olisi kiinnostanut risoton kaverina, mutta viime aikojen kaamos ja kuiva huoneilma ovat saanet lisäämään kalankulutustani melkein huomaamattanikin. Olen myös vaivihkaa määritellyt uudeksi tavoitteekseni etsiä eettisempiä kalalajeja ainaisten purkkitonnikalan ja tehotuotantolohen tilalle, ja opetella myös käyttämään niitä. Olen aika huono kokkaamaan kalasta mitään, vaikka sitä rakastankin. Nämäkin fileet ottivat osumaa vain paistinpannun ja voin kanssa, minkä antaisitte anteeksi, jos olisitte olleet maistamassa lopputulosta. Hurjan hyvää!

Sitruunarisoton ohjeita löytyy jo todella monesta ruokablogista, joten lopulta taivuin jonkinlaiseen fuusioon. Muistatteko muuten, kun patistin kesällä napsimaan sipuleiden vihreät varret/lehdet talteen ja pakastamaan ne? Osa omistani pääsi nyt tähän risottoon tuomaan vähän väriä ja kenties makuakin. Sipulinvarsisilppu kannattaa freesata voissa samaan aikaan muun sipulin kanssa.

SITRUUNARISOTTO

1 sipuli silputtuna
(sipulin vihreitä osia)
1 valkosipulinkynsi murskattuna
1-2 rkl voita
1-2 rkl rypsiöljyä
3 dl risottoriisiä
0,5 -1 l kasvislientä (kuumaa vettä + kasvisfondia tai liemikuutioita)
2 dl valkoviiniä
1 sitruunan kuori raasteena
1 sitruunan mehu
suolaa ja pippuria myllystä
50-70g voita
1 dl tuoretta parmesan-raastetta

Freesaa sipuli, valkosipulinkynsi ja sipulin vihreät osat voi-öljyseoksessa. Älä ruskista! Lisää riisit ja hämmennä kevyesti, jotta riisit imevät itseensä makua. Kaada tämän jälkeen joukkoon vuorotellen kuumaa kasvislientä ja valkoviiniä vähän kerrallaan ja samalla hämmennellen. Lisää kiehumisen edetessä edelleen lientä ja loppuvaiheessa sitruunankuori ja -mehu. Kun liemi on lisätty, varmista riisin kypsyys (täytyy olla al dente). Mausta suolalla, pippurilla, voilla ja runsaalla määrällä parmesaania.

Maailmassa on kolme asiaa, jotka nostavat karvani pystyyn ja saavat ihoni kananlihalle: kylmyys vasten paljasta ihoa, liitutaulun kynsiminen sekä Rachael Rayn ääni. Livin esittämä Kotiruokaa Rachael Rayn tapaan osaa siis olla kuin kidutusta kaikille aisteilleni, mutten silti mahda mitään laiskalle luonteelleni, joka ei toisinaan jaksa siltikään vaihtaa kanavaa. Siinä minä sitten pötkötän sohvalla Rachaelia vihaten ja sen kummaa uunia kummastellen. Tosin toisinaan saatan ihan oppiakin ohjelmasta jotain. Viimeisin uusi tuttavuus oli Rachaelin mezzalunat.

Mezzalunat ovat yhden sortin quesadilloja ja tarkoittavat suomeksi puolikuuta. Syötävää mezzalunaa ei siis kannata sotkea kätevään keittiövälineeseen, jonkalaisen hankin, kunhan keittiöni on pinta-alaltaan noin hehtaarin kokoinen ja kaikille keksimilleni turhakkeille löytyy tilaa. Mezzalunien täytettä voi vaihdella mielen ja kaappien sisällön mukaan ja niistä saa myös vaivatta vegaanisia vaihtamalla juuston soijaversioon. Tavoitteena on kuitenkin saada väliin jotakin sulavaa ja hyvää.

 

MEZZALUNAT

vehnätortillalettuja
öljyä paistamiseen
tomaatteja
mozzarellaa
mustapippuria
suolaa
tuoretta basilikaa

Viipaloi tomaatit ja mozzarella hyvin ohuiksi. Kuumenna pannulla öljy ja asettele yksi tortillalettu paistumaan. Kun alapinta on ruskea, käännä lettu. Lisää mozzarella ja tomaatti letun päälle toiselle puolikkaalle. Mausta mustapippurilla, suolalla ja tuoreella basilikalla. Käännä toinen puoli tortillaletusta täytteiden päälle. Paista tovi ja käännä vielä toisin päin, kunnes viimeisinkin pinta on ruskistunut. Paista samalla tavalla loputkin mezzalunat ja lisää tarvittaessa öljyä pannulle. Nauti heti.

Harva jokaviikkoiset roskalehdet opiskellut pystyy ohittamaan Helsingin Albertinkadun Rivoli ja Rivoletto –comboa ilman mielleyhtymää Johanna Tukiaisen kantapaikasta. En minäkään, mutta kun ystävä täytti vuosia ja halusi Rivolettoon, oli matka italialaiseen keittiöön tehtävä.  Oli muuten ensimmäinen kertani ravintolassa.

Illallinen aloitettiin elämyshakuisesti valkosipulietanoilla (lumache all’ aglio), joita en innokkaasta yrityksestä ja suuresta kiinnostuksesta huolimatta ole ikinä kohdannut lautasellani. Suhteeni nilviäisiinhän on ollut turmeltunut siitä lähtien, kun näin Leijonakuninkaan ensimmäisen kerran, joten elokuvaa siteeraten: limaista, mutta maukasta.  Etanan ronkkiminen ulos kotilosta samalla, kun piti toisella kädellä siitä kiinni pihdeillä, oli sen sijaan jotain, jota en toivo joutuvani jatkossa harrastamaan yhtään arvovaltaisemmassa seurassa. Siinä valkosipulivoit lenteli!

Pääruuaksi valikoin sieni-kasvisrisoton grillatulla vuohenjuustolla (risotto verde ai funghi) jälleen kokemushaluisena, sillä en tietääkseni ollut maistanut laadukasta risottoa ikinä yhdessäkään ravintolassa.  Nyt sanon, että olen jäänyt paljosta paitsi. Vaikka tunsinkin orastavan ähkyn jo puolessa välissä annosta, ei suu malttanut olla syömättäkään. Risotto oli kuin sulavaa silkkiä suussani! Seuralaiseni tilasi raudankaipuisena annoksen maksaa, joka tarjoiltiin ilmeisesti fenkolilla maustettuna ja dijonperunasoseen kera. Aika uusi ja villi makuyhdistelmä, kuulemma.

Niin hyvää kuin risotto olikin, tappoi se kokonaan kiinnostukseni jälkiruokiin vatsani huutaessa jo armoa. Onneksi synttärisankari janosi vielä rosmariini crème bruléen  perään, josta räävin onnellisena melkein puolet. Crème bruléen syrjässä kellottanut sitruunasorbetti oli muuten melkein parasta koko illallisessa.

Koko kahden hengen menu tuli maksamaan ilman viinejä noin 60 euroa, joka tuntui aivan passelilta hinnalta ruuan tasoon nähden. Vinkkinä sanon silti, että ei kannata iloita laskunmaksun yhteydessä tarjoilijalle juuri tulleesta opintotuesta ellei halua omakseen pitkiä, arvioivia katseita.

Äiti muuten, lähettäisitkö rahaa?

Kuvat ovat vähän mitä ovat. Tässä vaiheessa kaamoshämärää alan jo pyörtämään sanojani siitä, ettenkö olisi kiinnostunut oppimaan valokuvamaan paremmin.

Trattorio Rivoletto
Albertinkatu 38, 00180 Helsinki
www.rivolirestaurants.fi

Olen ollut tänään kiukkuinen. Niin kiukkuinen, että suunnittelen laativani Palmian johtotasolle kirjelmän, joka toivottavasti otettaisiin edes siellä tosissaan. Olen syksystä 2007 jättänyt kouluni yhteydessä olevaan opiskelijaravintolaan palautetta kasvisruuan huonosta laadusta, mutta seurauksena ruoka on vain huonontunut vuosi vuodelta. Tänään tarjottu ape kohtasi viimein surkeuden multihuipentuman: kasvisliemessä keitettyä pakastepussiperunaa ja -porkkanaa kasviskeiton roolissa. Voi jami. Nälkäisenä suostuin silti maksamaan sopasta pyydetyt 1,50€, mitä salaattipöydän nähtyäni jo kaduin. En syö salaattipöydistä ikinä jäävuorisalaattia sen pahan maun ja muovisuuden takia, joten vaihtoehdoista jäi jäljelle purkkiananas, suolakurkkuviipaleet ja porkkanaraaste, joka oli ilmeisesti niin vanhaa ja kuivaa, että oli muuttunut osittain ruskeaksi. Leipien luona odotti kolmas iloinen yllätys, kun ruisleipää ei näkynyt missään. Jouduin siis keräämään tarjottimelleni sekaleipää saadakseni edes jotain vastinetta rahoilleni ja täytettä vatsalleni, ja seurauksenahan olenkin sitten kärsinyt vatsakivuista koko loppupäivän. Hitto, miten upea lounas! Tiedän huonon laadun olevan ravintolakohtaista, mutten ihmettele yhtään, miksi suomalaisille ei salaatti eikä kasvisruoka lounaspaikoissa maistu, kun tarjolla on tuollaistakin. Aivan kuin elettäisiin pula-ajassa. Harmi, ettei puhelimessani ole kameraa, sillä etenkin se ruskea porkkanaraaste oli varsin kuvauksellinen tapaus.

Mutta se siitä kiukuttelusta. Tein nimittäin koulun jälkeen sovintoa maailman kanssa lohkoperunoilla. MeNaisissa oli viime viikolla (44/09) perunateema ja sitä kautta valaistuin lohkoperunoiden valmistustavasta. Lohkoperunoidenhan täytyy olla pinnasta napakoita, ehkä jopa rapsakoita, ja sisältä pehmeitä, mikä ei onnistu ainakaan pelkkää uunia apuna käyttäen. Kokemusta on! Homman juju piileekin esikeittämisessä, keitettyjen perunoiden pinnan kuivaamisessa ja kuumassa öljyssä pyörittelyssä.

Toteutin MeNaisten reseptin sanasta sanaan muuten, paitsi sitruuna vaihtui pakon sanelemana limeksi ja annoskoko oli huomattavasti pienempi. Kilo lohkoperunoita kun olisi ollut aika paljon yhdelle navalle. Lopputulos oli huippu, mutta maustamisessa aion jatkossa soveltaa, sillä sitruuna ei oikein miellyttänyt ja olisin kaivannut tulisuutta. Rosmariini sen sijaan sopii pottuun kuin nenä päähän.

LOHKOPERUNAT (6 annosta)

1 kg yleisperunaa (esim. Van Gogh, Victoria ja Asterix)
1 sitruuna
8 valkosipulinkynttä kuorineen
4 rkl öljyä
1 rkl kuivattua rosmariinia
1 tl suolaa
½ tl mustapippuria

Laita uuni lämpiämään 225 asteeseen.

Pese, kuori ja leikkaa perunat neljäksi tai kuudeksi lohkoksi. Esikeitä perunoita 10 minuuttia miedosti suolalla maustetussa vedessä. Kaada vesi pois, pistä perunat takaisin kattilaan ja sekoittele, jotta perunoiden pinta karheutuu.

Leikkaa sitruuna kuudeksi lohkoksi. Kaada öljy uunipannuun ja kuumenna se uunissa tai liedellä. Lisää perunat kuumaan rasvaan ja sekoittele. Lisää sitruunalohkot, valkosipulinkynnet ja mausteet. Paista uunissa 30 - 45 minuuttia silloin tällöin käännellen. Kokeile perunoiden kypsyyttä ennen uunista nostamista. Kypsymisaika riippuu perunalohkojen koosta.

Olen totaalisen rakastunut sanaan foodie. Se maiskahtaa huulien välissä hienolta, muttei hienostelevalta kuten kulinaristi. Yksinkertaistettuna foodie tarkoittaa siis ihmistä, joka on ylettömän kiinnostunut ruuasta ja kaikkeen siihen liittyvästä. Termin vanhemmat ovat Paul Levy ja Ann Barr, jotka kirjoittivat syntymävuonnani 1984 kirjan The Official Foodie Handbook.

Find your inner foodie -sivusto on listannut kymmenen merkkiä, joiden perusteella saatat löytää itsestäsi sisäisen foodien:

1. You spent the whole weekend watching the Food Network
2. You refer to Anthony Bourdain as Tony
3. You've driven forever to find a restaurant that you have never been to in a place where you normally do not go
4. You think fine dining comfort food is cool
5. You search for the right music to have on while you eat
6. You go to Vegas to eat and not to gamble
7. You have spent nearly a whole paycheck on one dinner
8. You call Diners, Drive-Ins, and Dives Triple D
9. There are 3 or more kinds of cheese in your fridge
10. You have autographed cookbooks

Lista on kaiketi amerikkalaisille, mutta jos ykköskohdan Food Network vaihdettaisiin Livin lauantai-iltapäivän ruokaohjelmamaratoniin (kyllä, katsoin joka ikisen ohjelman tänään!) sekä unohdettaisiin nimikirjoitukset keittokirjoista ja keskityttäisiin esimerkiksi omistamien keittokirjojen määrään, niin kyllä, olen niin selvä foodie.

Havainnosta innostuneena ryhdyin pohtimaan myös omia huomioita siitä, mitä termi minusta tarkoittaa. Loppujen lopuksi sain kasaan neljä selkeintä mieleeni tullutta tuntomerkkiä:

1. DIY (= Do it yourself, tee se itse). Einesten ja puolivalmisteiden läkähdyttävä yltäkylläisyys on saanut jo monet kapinoimaan valmistamalla ruuat alusta asti itse. Foodie ei kuitenkaan mieti, kuinka paljon edullisemmaksi Saarioisten makaronilaatikko tulisi itse valmistettuna, vaan montako kiloa tomaatteja menikään makaronilaatikon hunnuttamaan ketsuppiin. Sillä sitähän foodie tulee kotikeittiössään vielä kokeilemaa. Tärkeintä on kokeilunilo. Yes i can, osaan tehdä ketsuppia!

2. Kirjallisen materiaalin suurkulutus. Olet joskus saattanut nähdä kirjakaupassa (tai kirjastossa) ihmisen, joka on jähmettynyt liki katatoniseen tilaan keittokirjauutuuksien äärelle. Kyllä, olet nähnyt foodien.

3. Hifistely. Luonteenpiirteistä riippuen foodien keittiön kuivakaappi ja jääkaappi voi olla kuin hamsterin aarreaitta tai todella pelkistetty, muutamassa suosikkituotteessa pitäytyvä. Yhteistä niillä on se, että normaaleja aineksia kaapeista saa todella etsiä. Merisuola onkin suolankukkaa tai chilillä ja yrteillä itse maustettua, jauhopussit vähintään toiselta puolelta Suomea sijaitsevalta luomumyllyltä raahattuja ja öljyt puristettu raaka-aineista, joista et edes kuvitellut saavan öljyä , sillä et ehkä tiennyt kyseessä olevan orgaaninen eliö. Hyvin toimeentuleva foodie panostaa myös keittiötarvikkeisiin, mutta käyttää silti jalkaraspia parmesaanin raastamiseen, koska Jamie Oliverkin tekee niin.

4. Ravintolaelitismi. Foodie kaupunkisuunnistaa ravintolaoppaat karttanaan ja aterioi aina siellä, missä ei ole joko aiemmin syönyt, tai vastaavasti niin usein, että esittelee ravintolaa tuttavilleen jo ”omanaan”. Ketjuravintolat ovat ehdoton nou nou nou, vaikka mieli sanattomasti myöntäisikin, ettei ole Rosson pasta-annoksia voittanutta. Ainoastaan Mäkissä on suotavaa käydä silkasta kokeilunhalusta, koska pahvinen hampurilainen on tarpeeksi brutaalia ja extremeä ollakseen foodie-piireissä hyväksyttävää.

Tuleeko kanssabloggajille tai -foodieille vielä muita tuntomerkkejä mieleen, tai oletteko jostain kohdasta eri mieltä?

Loppuun kuva, joka vie pohjan kuvitelmalta, että olisin muka oikea foodie: Rainbown valmispohjalle koottu lauantaipizza. Aina ei vaan jaksa, ei etenkään pizzannälkäisenä joogatunnin jälkeen, kun edellisestä ateriasta on huikeat 8 tuntia. Vaikka pohjan tekeminen itse ei etenkään hiivattomana vie kuin viitisen minuuttia, sallin tämän erheen tällä kertaa. Täytteeksi tuli tomaattisose-ketsuppi-makea chilikastike -soosi, katkarapuja, sinihomejuustoa, murskattu valkosipulinkynsi, pieneksi hienonnettua tomaattia sekä goudaa. Aika hyvää pikaruuaksi!

Kun on edellisenä päivänä pilannut erän vaivalla pyöritettyjä kevätrullia (mm. paistamalla osan kurpitsansiemenöljyssä, joka ei missään nimessä sovellu kuumentamiseen) ja unohtanut epähuomiossa mielettömän hyvän katkarapunuudeliwokin neljäksi tunniksi keittiönpöydälle niin, ettei sitä enää ruokamyrkytyksen nimissä uskalla syödä, on loman paikka. Näinä päivinä keittiömestarina saa toimia ihan joku muu, vaikkapa Thai Fast Food Du Diin symppis Pedro.

Viidennellä linjalla Ville Valon isän seksikaupan vieressä sijaitseva pikkuruinen ja persoonallinen Du Dii on omanlaisensa take away -thaimaalainen, jonka sisälle ei ole tarkoituskaan mahtua syömään kolmea henkeä enempää. Kiskan kokki Pedro ei seuraa resepteissään rivi-thaikkujen vakiolistaa, vaan on toteuttanut koko menuun ja reseptit itse. Ruoka valmistetaan asiakkaan silmien alla ja chilinsietokyvystäkin muistetaan kysyä, mitä liian chilin kammoajana arvostan. Annoksia on Du Diissa tarjolla kahta eri kokoa, joista pienempi (hyvin täyttävä sekin!) kustantaa vain huimat 6,50 euroa ja isompi kaksi euroa enemmän.

Te Etu-Kalliossa liikkuvat ja pikaruuasta haaveilevat, unohtakaa Porthaninkadun Kotipizza ja sitäkin surullisempi Subway, Arena-talon Hesburger ja Hämeentien Metro Fast Food. Paras hintalaatusuhde löytyy epäilemättä Viidenneltä linjalta! Omalla kohdallani kotiin noudettu "pieni annos" inkivääri-pähkinä tofua oli vasta neitsytmatka, mutta kymmenet muut tuttavapiiristäni eivät voi olla väärässä. Du Diin ainainen ruuhka kertoo laadusta ja kovasta suosiosta.

Thai Fast Food Du Dii
Viides linja 7
00530 Helsinki

Äheltäessäni lokakuun ruokahaasteen parissa (Muistakaa äänestää suosikkianne! Vielä on hetki aikaa.) oli missionani valmistaa tummien suklaatryffeleiden lisäksi myös valkosuklaa-hasselpähkinätryffeleitä. Toisin kävi. Asiaa ei ehkä tässä blogissa huomaa, mutta olen ällistyttävän lahjakas pilaamaan kokkailujani ja mokaamaan keittiössä, ja niinpä valkosuklaatryffelitkin jäivät lopulta vain sulaksi liruksi sen sijaan, että olisivat kovettuneet jääkaapissa muotoiltaviksi.

Onni onnettomuudessa oli samana iltana vaniljajäätelölitran kanssa kylään tullut ystävä. En ole pelkän vaniljajäätelön ystävä ollenkaan, mutta voi pojat, jos sitä pääsee maustamaan oman maun mukaan, ja niin vain suklaatryffelilitkukin teki ahmimastani annoksesta maailman parasta jäätelöä! Myöhemmin olenkin jäänyt varsinaiseen jäätelökierteeseen ja jääkaapissani on jälleen yksi satsi valkosuklaahasselpähkinäkastiketta jäätelön päälle kauhottavaksi.

Fantasioin Spice ice -henkisistä jäätelökesteistä, jossa pöytä täytettäisiin vaniljajäätelöllä, kilolla karkkia ja litroilla eri suklaakastikkeita. Miksi tällainen hupi mielletään vain lastenjuhlateemaksi?

Kuva on otettu hämärässä keskellä yötä ja sen kyllä huomaakin...

VALKOSUKLAA-HASSELPÄHKINÄKASTIKE JÄÄTELÖLLE

1½-2 dl kuohukermaa
120 g Fazerin vaaleaa leivonta- ja jälkiruokasuklaata
rojaus hasselpähkinärouhetta

Kiehauta kerma ja nosta kattila sen jälkeen pois liedeltä. Mitä enemmän kermaa on, sitä notkeampaa kastikkeesta tulee. Paloittele suklaa kerman joukkoon sulamaan ja lisää hasselpähkinärouhe. Sekoita kastike tasaiseksi ja nosta kylmään muutamiksi tunneiksi. Sekoita kastiketta vielä ennen tarjoilua.

Kastikkeen voi tehdä myös muista suklaista - esimerkiksi jouluna ylijääneistä tai kenellekään kelpaamattomista suklaakonvehteista. Myös hasselpähkinät voi jättää pois ja tarjota mahdollisesti erikseen.

Niin monessa blogissa ja lehdessä se on todettu, mutta vähintäänkin yhtä monesti olen asian sivuuttanut. Silakka on halpaa. Niin halpaa, etten meinannut uskoa silmiäni Hakaniemen hallissa. On järjenvastaista, että mikään kala voi sillä kilohinnalla olla niin epäsuosiossa.! Korjasin saman tien omatkin ennakkoluulot ja tuntia myöhemmin paistelin elämäni ensimmäisiä itse leivittämiäni silakoita. Niistä tuli niin hyviä, että lapsuus muistui mieleen.

Silakkashoppailu Hakaniemen hallissa tuotti myös eksymisen vanhan suosikkileipomon sekä Lentävän lehmään tiskille. Juureen leivottu luomuruislimppu luomukirnuvoilla ja paistetut silakat - taisin osua suomalaisuuden ytimeen.
 

LEIVITETYT SILAKAT

15 silakkafileetä (n. 250 g)
1 luomukanamuna
1 dl korppujauhoja
(ripaus suolaa)
valkopippuria
voita paistamiseen

Riko kananmuna lautaselle ja riko keltuainen haarukalla. Kaada korppujauhot toiselle lautaselle ja mausta niitä suolalla ja valkopippurilla. Pyörittele silakoita yksitellen ensin kananmunassa ja sitten korppijauhoissa. Paista leivitetyt silakat pannulla voissa, molemmilta puolilta ruskeiksi. Tarjoile sitruunalohkon ja tuoreen tillin kaverina.

Luulin viikonloppuna keksineeni jotain uutta, keittiötapani mullistavaa ja omantakeista summatessani perinteiset tortelliinitäytteet makaronilaatikkoon. Lopputuloksen nähtyäni olin lähes sanaton pettymyksestä. Olin valmistanut melkein saman ruuan, josta ehdin täyttyä kurkkuani myöten teini-iässä: pasta-kasvisgratiinin.  Voi yrjö! Muistin taas ne Knorrin valmiit gratiinilitkut sekä pastan ja kukkakaalin ylensyönnin. Kasvissyöntihistoriani ensimmäinen aalto yläasteen lopulta lukion loppuun oli ravitsemuksellisesti yhtä täynnä tyhjää, kuin BigMac-hampurilaisen pahvinen kotelo.

Onneksi tämä pastavuoka ei vastannut esi-isäänsä muuten kuin ulkonäöltään ja koostumukseltaan. Tuoreet yrtit, sitruunankuori ja valkosipulivoissa freesattu parsa tuovat uutta potkua vanhaan tuttuun lihattomaan makaronilaatikkoon, vaikkei tästä kokonaiseksi ateriaksi olekaan vähäisen proteiinin takia. Suosittelenkin tarjoamaan pastavuokaa vain lisukkeena.
 

PASTAVUOKA PARSASTA JA RICOTTA-JUUSTOSTA

1 pussi (5 dl) makaronia
nippu (n. 400 g) parsakaalia
2 pulleaa valkosipulinkynttä
öljyä paistamiseen
250 g ricotta-tuorejuustoa (voi korvata myös muulla tuorejuustolla, esim. Koskenlaskijalla)
nippu tuoretta sitruunamelissa tai minttua
½ luomusitruunan raastettu kuori
7,5 dl maitoa'
3 luomumunaa
1 kasvisliemikuutio pieneksi murennettuna
valkopippuria

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Keitä makaronit pussin ohjeen mukaan.

Huuhtele parsakaali hyvin. Leikkaa parsan nuput erikseen varsista ja edelleen pienemmiksi, suun mentäviksi. Kuori parsakaalin varsi kuorimaveitsellä ja pilko ja hienonna veitsellä pieneksi. Kuumenna voi-öljy - valkosipuli-seos pannulla ja paista hienonnettua parsakaalinvartta kunnes se on pehmentynyt.  Lisää myös parsannuput ja pyöräyttele pari kertaa.

Kaada kypsät makaronit isoon uunivuokaan. Lisää parsa ja ricotta. Hienonna joukkoon sitruunamelissaa (tai minttua) ja raasta (luomu)sitruunan kuori. Valmista munamaito ja kaada vuokaan. Paista laatikkoa 45 minuutista tuntiin ja tarjoa lisukkeena esimerkiksi kalalle, tofulle tai pavuille.

Koti-intternettini on kuollut, kuten parissa edellisessä merkinnässä jo toitotin. Ensimmäinen tiedon jälkeen armottomana iskenyt ajatus oli huoli tästä blogista. Kyllähän opiskelu hoituu vaikka pyhällä hengellä ilman nettiyhteyttä, mutta millä ja miten tämä blogi päivittyy? Ei ainakaan sillä pyhällä hengellä!

Onneksi 2000-luvun Helsinki on kirjastoja ja nettikahviloita täynnä ja yksi ilmaista wlania tarjoava kuppila onkin kantapaikkani ja liki toinen olohuoneeni jo viiden vuoden ajalta. Vain askel ulos ulko-ovesta ja kaksi korttelia alamäkeen, sieltä löytyy minun Rytmi, tunnelmallinen kolo Arena talon kulmassa täynnä mielenkiintoista sakkia duunareista taidelukiolaisiin. Sen pöydillä on opiskeltu, nähty ystäviä, tutustuttu uusiin ja parannettu maailmaa, eivätkä edes sormeni ja varpaani riittäisi demonstroimaan kuinka monta sataa litraa kahvia, kolaa ja olutta olenkaan Rytmissä juonut. Ihana, rakas paikka, joka on ehdottomasti tämän yhden blogimerkinnän arvoinen!

Vuokrasopimukseni on irtisanottu marraskuun lopusta lähtien ja murehdin jo nyt, miten usein joudan enää sen jälkeen rakkaaseen kahvilaani, kun matka on pidempi kuin se kaksi korttelia.

Rytmi
2. Linja 2, 00530 Helsinki
ma-la 11-02
www.rytmi.net

Vuohenjuustotäyte on riittävän hyvä syy unohtaa hiiva-allergia.

Ihanat vanhat herrat halusivat vielä kuvaan!

Siitä lähtien, kun sisäistin muuten niin puistattavan Liv-kanavan näyttävän Jamie Oliveria jokseenkin järkevään aikaan (kello 18 joka arkipäivä!), olen elänyt altistuneena sekä jamieholismille että ruokapakkomielteille. Esimerkiksi Jamien pinaatti-ricotta-cannellonit piinasivat minua päiviä takaraivossani, vaikka hyvin tiesin, ettei opiskelijabudjettini arvosta mokomaa ruokaa.

Kuitenkin tässä päivänä eräänä kuivakaappiani inventoidessa löysin kaksi (2!) puolikasta pakettia lasagnelevyjä, joiden päättelin sopivan hyvin cannellonihimoni tyydyttäjiksi. Kun käteen tarttui vielä punaisia linssejä ja jääkaapista kuiva köntsä parmesaania, ei kaupasta tarvittu enää muuta kuin tomaattimurska, tuore basilika ja sipuli. Melkein kuin ilmaista olisi!

Hommailin ruuan kokonaan ilman avittavia ohjeita kotinettini todellakin ollessa tätä nykyään pois käytöstä. Ja soveltavallehan sattuu. Käytin esikerkiksi tomaattikastikkeeseen kolme tölkkiä tomaattimurskaa, joka oli aiivan liikaa. Kirjoitan tähän ohjeeseen vain kaksi tölkkiä. Cannellonien pyörittely onnistui sen sijaan yllättävänkin hyvin, mutta rullilla oli taipumus aueta siinä vaiheessa, kun ruokaa oli tarkoitus lapioida kypsänä lautaselle. Tämä huomio on tosin ihan esteettistä turhamaisuutta, tiedän. Cannellonien pyörittely pastalevyistä (tuorepasta on toki paras vaihtoehto) voittaa nimittäin silti ihan 6 – 0 ne typerät putket, joita kaveriani siteeraten ei täytä erkkikään. Ei ainakaan, mikäli haaveilee muusta kuin jauheliha/soijarouhetäytteestä.

LINSSICANNELLONIT

Linssitäyte:
2 dl punaisia linssejä
2 rkl oliiviöljyä
2 rkl tuoretta basilikaa
1 tl suolaa
1 tl sokeria

Huuhtele linssit ja keitä niitä 10 minuuttia. Siivilöi kypsistä linsseistä keitinvesi pois ja kaada kulhoon. Lisää oliiviöljy, tuore karskisti hienonnettu basilika, suola sekä sokeri. Kääntele ja jätä maustumaan.

Tomaattikastike:
2 tlk tomaattimurskaa (tai kuorittuja kokonaisia tomaatteja, joita on hajoitettu kevyesti haarukalla)
1 iso sipuli
vähintään 5 valkosipulinkynttä (valkosipulia ei voi olla liikaa!)
öljyä
vajaa desi punaviiniä
ripaus sokeria
balsamico-viinietikkaa
mustapippuria ja suolaa
tuoretta basilikaa runsaasti

Kuori ja hienonna sipuli sekä valkosipulinkynnet. Kuullota niitä öljyssä paksupohjaisessa kattilassa tai kasarissa. Lisää tomaattimurska, punaviini, ripaus sokeria, balsamico-viinietikkaa, mustapippuria ja suolaa. Hauduta kastiketta niin kauan kuin maltat pienellä lämmöllä kannen alla. Tarkista maku. Lisää basilika vasta, kun nostat kattilan pois liedeltä.

 

Lisäksi:
lasagnelevyjä kaapin uumenista
kuivahtanut känttyjä parmesaania
pehmeää juustoa, esim. mozzarellaa

Käännä uuni 225 asteeseen. Kiehauta kattilassa vesi ja keitä kutakin pastalevyä noin 5 minuuttia, kunnes riippuvat lötköinä haarukalla nostettaessa (katso kuva). Itse keitin kolme levyä aina kerrallaan nopeuttaakseni kokkailua. Lusikoi linssitäytettä jokaisen pastalevyn keskikohtaan ja raasta parmesaania päälle. Täytettä ei tarvitse eikä kannatakaan levittää kauttaaltaan koko levylle. Rullaa pastalevy kevyesti rullaksi ja voitele öljyllä saumakohta. Asettele rullat uunivuokaan sauma alaspäin. Kun kaikki cannellonit on rullattu, kaada tomaattikastike vuokaan ja raasta juustoa päälle. Paista linssicannelloneja 20 - 30 minuuttia.

Mikä pelastaa kurjaakin kurjemman maanantain? Vastaus: postinjakaja Amazonilta lähetetyn kirjatilauksen kanssa. Rakkaus saattaa olla moniulotteista ja välillä hieman hankalasti osoitettavissa, mutta ainakin eilen keskitän kaikki tunteeni näihin uusiin keittokirjaihanuuksiini!

En ole vielä aivan varma lääkitseekö vai ruokkiiko Bryant Terryn Vegan Soul Kitchen koko ajan kasvavaa kaipuultani takaisin New Yorkiin (no ok, minne tahansa päin Yhdysvaltoihin). Epäilen jälkimmäistä, mutta en minä kirjaa sen takia ostanut. Nähtyäni viime keväänä ne ei-niin-vegaaniset soul food -herkut haluan todella tietää, miten siitä pääasiassa eläinrasvasta, lihasta ja kananmunista koostuvasta appeesta saa jotain ihan muuta. Nopeasti selattuna monet reseptit tuntuvat olevan ainakin nopeita, helppoja sekä todella himottavia runsaasta tempehin käytöstä huolimatta. Olisikohan vihdoin opeteltava käyttämään tuota fermantoitua soijaa siitä huolimatta, että se näyttää ötökän munilta? Terryn valitsemat soundtrackit jokaisen ohjeen kohdalle antavat kirjalle oman sympaattisen swengin. Miten olisi straightforward coleslawin kokkaaminen Aretha Franklin Thinkin tahtiin?

Lauren Ulmin Vegan Yum Yumia tuskin tarvitsisi edes esitellä. Lolon blogi tuntuu olevan yksi suosituimmista vegaaniruokablogeista eikä syyttä suotta, sillä myönnän Vegan Yum Yumin olleen yksi suurimmista inspiraationlähteistä myös Kurpitsamoskan alkutaipaleilla. Olen iloinen Lolon puolesta siitä, että keittokirja viimein valmistui ja on vieläpä todella tyylikkäässä muodossa. Toisin, kuin useampia muita pohjoisamerikkalaisia keittokirjoja, ei tätä kirjaa voi moittia kuvien puutteesta, tietenkään. Lolo on ehdottomasti yksi parhaimmista tietämistäni ruokakuvaajista, vaikka hyvät kakkoset tuntuvatkin löytyvän täältä Suomen blogipiireistä.

Ps. Minulla on tällä viikolla kolme tenttiä, joten jos näette täällä uusia päivityksiä ennen perjantaita, niin potkikaa edes telepaattisesti persuksiin ja käskekää painua lukemaan. Arvostaisin! ”Onneksi” naapuriasuntojen putkiremontti on paskonut kodin nettiyhteyden. Eli en tiedä, kuinka useasti pääsen jatkossa edes päivittämään koko blogia. Tämänkin jouduin tulla julkaisemaan koulun koneelle.

Elämässä oli virhe viime lauantaihin asti. Tai niin ainakin luulin. Minä kun en ollut eläissäni syönyt thaimaalaista ruokaa jonkun muun kuin itseni tekemänä! Syitä tähän löytyy etsivälle monia, kuten viime aikojen kyllästymisen tunteet aasialaista ruokaa kohtaan, liiallisen tulisuuden pelkääminen (vaikka sitä toisaalta rakastankin, outoa) ja kummalliset raaka-aineyhdistelmät, joiden makua en osaa etukäteen edes arvailla. Kuka hullu yhdistää papaijan ja chilin ja väittää sitä vielä salaatiksi?

Viikonloppuna Tampereelta saapunut ystävä houkutteli ulkoruokintaan, joten annoin Vuorikadulla sijaitsevalle Ryan Thaille vihdoinkin mahdollisuuden. Ryan Thai on Helsingin vanhin thai-ravintola ja muistelen kuulleeni taholta jos toiseltakin sen olevan huomattavasti parempi, kuin naapurinsa Bangkok. Mutta tiedä siitä sitten. Ainakaan näin ensimmäisellä kerralla Ryan Thain ruuat eivät juuri säväyttäneet.

Tilasin nuudeleita thaimaalaiseen tapaan katkaravuilla, koska kasvisruokien lista ei kaikessa suppeudessaan (yhteensä 5 vaihtoehtoa!) puhutellut ei sitten yhtään. Nämäkin nuudelit olivat perushuttua, jonkalaisia osaisin tehdä itsekin. Perus pad thain ohje löytyykin jo blogista - vaihtamalla pähkinät katkarapuihin kotikeittiössäni olisin säästänyt monta euroa. Ystävän valinta osui puolestaan lämpimään salaattiin thaimaalaiseen tapaan, joka osoittautui läjäksi paistettuja vihanneksia. Ei mikään maata mullistava annos sekään. No henkilökunta ja ravintolan sisustus olivat sentään täynnä tyyliä.

Ryan Thaita parempaa thaimaalaista olen kuullut saatavan Kolmannen linjan Lemon Grassista. Miksi emme menneet sinne? Ehkä siksi, että löysin vasta äsken Googlen avulla We Love Helsinki -blogin ihastuttavan kirjoituksen kyseisestä ravintolasta.

Perjantaina ystäväni Anna saapui Tampereelta kylään määränpäänään keikka, jonne emme sitten enää mahtuneetkaan sisälle. Toivottavasti tämä alkuillasta tarjoamani salaatti neutraloi pettymystä, vaikka mainio iltahan perjantaista kehkeytyi ilman bändiäkin.

Idean salaattiin anastin Valpurilta, joka kehui ystävänsä herkkutofusalaattia maasta taivaisiin. Tämä ei tietenkään voi olla samanlaista, mutta hemmetin hyvää kuitenkin. Tunsin itseni Albert Einsteiniksi suhteellisuusteorian ratkaisun äärellä sulatettuani ensimmäistä kertaa ikinä pakastepinaattia kasvisliemeen, jolla turvotin couscousin. Mikähän siinäkin on, ettei tällaistakaan tule keksittyä itse? Salaatinkastikkeena taikka mausteena käytin makeaa chilikastiketta, jota en sitäkään olisi ymmärtänyt itse käyttää, mutta joka sopi tähän salaattiin kuin nenä päähän.

TOFU-PINAATTICOUSCOUSSALAATTI

250 g maustamatonta tofua
maapähkinäöljyä (tai tavallista)
sitruunamehua
soijakastiketta

 3 dl couscous-suurimoita
2,5 dl kasvislientä (vettä + 1 kasvisliemikuutio)
1 pussi pakastepinaattia
punasipulia
aurinkokuivattuja tomaatteja
kurkkua
kirsikkatomaatteja
tuoretta sitruunamelissaa
suolapähkinöitä tai paahdettuja maapähkinöitä

kastikkeeksi/mausteeksi sitruunamehua ja makeaa chilikastiketta

Kuutioi tofu ja kokoa marinadi maapähkinäöljystä, sitruunamehusta ja soijakastikkeesta. Jos et raaski käyttää maapähkinäöljyä, tavallinenkin kelpaa. Marinoi tofuja jääkaapissa muutamasta tunnista seuraavaan päivään.

Valmista couscous. Kiehauta kasvisliemi ja lisää ja sulata joukkoon pakastepinaatti. Nosta sen jälkeen kattila liedeltä ja lisää couscous-suurimot. Anna suurimoiden turvota kannan alla viitisen minuuttia. Erottele suurimot toisistaan kevyesti haarukalla.

Kuori ja leikkaa punasipuli, esimerkiksi puolirenkaiksi. Hienonna aurinkokuivatut tomaatit. Paloittele kurkku ja kirsikkatomaatit. Hienonna nippu tuoretta sitruunamelissaa. Sekoita kaikki ainekset salaattiin.

Nosta tofupalat jääkaapista ja paista niitä maapähkinäöljyssä ujosti ruskettuneeksi. Lisää paistetut tofut salaattiin yhdessä pähkinöiden kanssa. Tarjoa salaattia sitruunamehun ja makean chilikastikkeen kera.

Kun loppusyksy oksentaa jäätävää (räntä)sadetta päin kasvojani, mahani halajaa perunaa ja pastaa. Viime viikot olen ylistänyt pottua ja nyt teki sitten mieli pastaa. Tämä soijabolognese on variaationi Jamie Oliverin reseptistä, jota kuolasin tässä jokin aika sitten Livin lauantaisessa ruokaohjelmamaratonissa. Onnistuin läträämään hieman liikaa savuarmon kanssa, mutta muuten passas!

SOIJABOLOGNESE

1 iso sipuli
3 valkosipulinkynttä
rasvaa paistamiseen
2 dl soijarouhetta tai -hiutaleita
1 tl savuaromia
2 dl kasvislientä
loraus (n. 1 dl) punaviiniä
400 g tomaattimurskaa
n. 100 - 150 g (pari pientä kourallista) aurinkokuivattuja tomaatteja
1 tl oreganoa
suolaa ja pippuria

Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen. Hienonna sipuli ja valkosipulit ja kuullota niitä 2-3 minuuttia uuninkestävässä kattilassa tai padassa. Lisää kuiva soijarouhe tai soijahiutaleet sekä savuaromi. Sekoita ja anna soijan imeä hetki makuja savuaromista ja rasvasta. Lisää kasvisliemi ja punaviini. Kiehauta ja lisää tomaattimurska ja hienonnetut aurinkokuivatut tomaatit. Mausta kuivatulla oreganolla, suolalla ja pippurilla. Tarkista maku.

Laita kattilaan tai pataan kansi päälle ja nakkaa uuniin tunniksi tai puoleksitoista. Jos astia ei omista kantta, leikkaa voipaperista kattilan kokoinen pyöreä ympyrä ja asettele se kattilaan kastikkeen päälle. Tarjoa bolognese pastan ja raastetun parmesaanin tai muun voimakkaan makuisen juuston kera.

Kahvila Vegaanista jaettiin minulle alkuviikosta tunnustusta, mistä olin varsin mielissäni. Tunnustuksen ohessa tuli myös haaste:

Kun tämän palkinnon saa niin täytyy tehdä seuraavat 7 kohtaa:
Kiitä sitä jolta sait tunnustuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi
Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
Anna tunnustus seitsemälle
Linkitä nämä blogissasi
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta

1. Aloittaessani tämän blogin en oikeastaan pitänyt tofusta ja soijarouheesta, enkä varsinkaan osannut valmistaa niistä mitään "tosi hyvää". Kurpitsamoska on siis ikään kuin potkinut minua eteenpäin ja pakottanut kehittymään. Ja ihan rehellisesti: tunnen olevani nykyään melko pro kyseisten raaka-aineiden kanssa.

2. Kuuntelen aina kokatessa YleX:ää. Ihan sama, vaikka siellä soisi Laura Tähkä ja Vesterinen yhtyeineen non-stoppina, sillä se on pinttynyt tapani. Yritin kerran kuunnella Bassoradiota tehdessäni ruokaa, mutta eihän siitä tullut mitään. Keittiössäni radiokanavan PITÄÄ olla YleX:n taajuudella.

3. En erityisesti pidä bataatista sen makeuden takia. Viimeksi ostin sitä turhamaisuuksissani luettuani jostain, että bataatti parantaa ihoa, ja kaduin ostostani heti kotona. Joskus bataatti on ookoo sosekeitoissa ja lämpimissä salaateissa, mutta grillattuna, paahdettuna tai muussattuna lisukkeena pelkkä ällötys.

4. Tykkään tästä ruokabloggaamisesta ihan hulluna, enkä kaksi vuotta sitten aloitellessani olisi uskonut, että saisin vielä nykyäänkin tästä harrastuksesta näin paljon iloa! Rakastan uusista resepteistä inspiroitumista, keittokirjoja, ruokaohjelmia, muita ruokablogeja ja niiden takana bloggaaviin ihmisiin tutustumista, uusia raaka-ainekokeiluja, ruuan esillepanon kanssa hommailua, kehittymistä kokkaamisessa, ravintoloista ja kahviloista kirjoittamista, tapahtumista ja uutisista tiedottamista ja ennen kaikkea sitä positiivista palautetta, joka vain potkii jatkamaan. Mikään ei taida olla palkitsevampaa, kuin kuulla inspiroineensa muita kokkailuun ja saaneensa jonkun pitämään ensimmäistä kertaa elämässään vaikkapa siitä tofusta.

5. En ole oikeastaan kovin kiinnostunut kehittymään valokuvaamisessa tai opiskelemaan sitä lisää. Se on hirveän sääli minusta. Tällä hetkellä riittää, että kamerani vain toimii, saan kuvattua sillä hämärässäkin ja kuvani erottuvat oksennuksesta.  Tai no myönnän, tarvitsee niiden ruokakuvien toki miellyttää silmäänikin.

6. En pidä venäläisestä keittiöstä. Tai sanoisinko, etten pidä niistä venäläisen keittiön harvoista kasvisruuista. Olen myös ollut melkein vuoden päivät aivan pirun kyllästynyt aasialaiseen ruokaan, mutta arvelen, että se vaihe menee vielä jossain vaiheessa ohi. Tällä hetkellä pidän skandinaavisista raaka-aineista, italialaisesta ruuasta sekä edelleen New Yorkin innoittamana Pohjois- ja Väli-Amerikan murkinoista.  Kunnon soul food on todellakin sielun ruokaa.

7. En omista kaulinta. Ainoastaan pulikan.

Tämä on kiertänyt jo niin useassa blogissa ja tiedän, etteivät kaikki näistä välitä, joten en laita tunnustusta nyt kenellekään eteenpäin. Haastan silti kaikki halukkaat kertomaan omassa blogissaan seitsemän omaa tunnustusta. Tahtoo kuulla paljastuksia!

Söin viikonloppuna jotain, mitä en hetkeen unohda, nimittäin mausteista luumuseitanpataa. Ja kiroan jo sen loppumista! Uskoin vielä tekovaiheessa padan olevan vain lääke kolottavaan seitanhampaaseeni, mutta piru, siitä taisikin tulla saman tien yksi suosikkiresepteistäni.   

Ohje on muunnos BBC Good Foodin Braised pork with plums -reseptistä, jota suosittelen lihansyöjille. Chocochilin Elina oli kääntänyt mokoman seitanversioksi, mistä iso kiitos, ja seurasinkin Elinan ohjeita muuten hyvin tarkkaan, mutta lientä en jaksanut lopuksi keitellä ja sakeuttaa. Hyvä niin, sillä pidin juurikin lientä ruuan parhaimpana asiana näin pottumuusin kera nautittuna! Huikeaa twistiä sekä liemen makuun että ruuan tuoksuun toivat tähtianikset, joista oli juuri pitkä ja perusteellinen kirjoitus Tamarind Heavenissakin. Suosittelen lukemaan.

MAUSTEINEN SEITANLUUMUPATA

seitania
1 sipuli
5 luumua
4 dl kasvislientä
2 tl soijakastiketta
1 rkl öljyä
1 tl viinietikkaa
1 rkl tomaattipyreetä
1 tl sokeria
chilirouhetta
pippuria
5 tähtianista
1 kanelitanko

Leikkaa seitan tarvittaessa pienemmiksi paloiksi. Leikkaa sipuli puolirenkaiksi. Leikkaa luumut puoliksi ja poista niistä kivet. Sekoita kasvisliemen joukkoon soijakastike, öljy, viinietikka, tomaattipyree, sokeri, chilirouhe ja pippuri. Levitä seitanit ja sipulit pataan ja kaada päälle kasvisliemi. Lisää joukkoon vielä pari ruokalusikallista seitanin marinadilientä. Lisää vielä luumut, tähtianikset ja kanelitanko.

Hauduta pataa 175 asteisessa uunissa noin 45 minuuttia. (Poista liemestä seitanit ja luumut. Keitä lientä, kunnes se sakenee ja muuttuu lähes siirappimaiseksi. Yhdistä seitanpalat, luumut ja kokoon keitetty liemi.)

Isäni täytti vuosia ja sitä juhlistettiin kahdestaan Cafe& Bistro Leonardossa. Ravintola olikin saanut osakseen jo pitkän aikaa psykopaattisen intohimoisia katseitani ohittaessani sen kuitenkin arkisin vähintään sen kahdesti päivässä. Italialaisessa ruuassa vain on sitä jotain vastustamatonta, vaikken aina olekaan kaikkien ravintoloiden kanssa samaa mieltä oliiviöljyn ylettömästä lotraamisesta. Tästä syystä minua ei tulla enää ikinä näkemään Virgin Oilissa, jonka ruuat eivät tosin muutenkaan eroa Pirkan puolivalmisteista.

Oman napani sulloin täyteen Ravioli Porcini e Rucolalla. Hillitön hiilarirasvapommi, me likes! Annos suomen kielellä siis sisälsi herkkusienitäytteistä ravioli-tuorepastaa herkkutatti-kermakastikkeella sekä rucolaa.

Päivänsankari valitsi Ossobucco alla Fiorentina con Risotto allo Zafferanon, eli ossobucco-lihaa herkkutatti-tomaattikastikkeella sekä sahramilla maustettua risottoa. Oli kuulemma sekin varsin mainiota. Huomaa, että syömäri odottaa kuvaushetkellä jo ihan täpinöissä ruokailuvälineiden upottamista ateriaan.

Hintatasoltaan Leonardo on miellyttävä 10 - 20 euron paikka ja laatu hintaan nähden sitäkin parempi. Vaikka raviolit syötyäni olinkin jo niin täysi, että olisin voinut oksentaa, kuolasin jo viereisen pöydän tilauksia, jonka joukosta löytyi mm. äyriäisrisottoa, pizza mozzarellasta ja tuoreesta basilikasta, jättikatkarapupastaa... Buon appetito!

Leonardo
Kaivokatu 6 (City Center)
www.leonardocafebistro.fi/

Herkun ja Koukun Jytiksen luotsaaman lokakuun ruokahaasteen aiheeksi pamahti taannoin esitetyn Top Chefin jakson hengessä leffaruoka. Siis ruoka, jonka innoittajana on jokin elokuva. Pähkäilin ja pohdiskelin jo Top Chefiä silmäillessäni menneitä (suosikki)rainojani, mutta haasteruuan keksiminen koitui melkein ylivoimaiseksi. Miksi niin harvoissa hyvissä elokuvissa syödään, hä?

Lopulta muistin sentään tämän yhden kaikkien aikojen lempparileffani, jonka ensimmäisiin repliikkeihinkin on sisälletty lauseet My momma always said, "Life was like a box of chocolates. You never know what you're gonna get." Forrest Gump on ihan TA-JU-TON elokuvana ja väittäisin puhujaa valehtelijaksi, jos joku epäilisi minun vielä kyllästyvän siihen. Silti katson leffan mieluiten vain jouluisin, koska silloinhan on täysin normaalia ja sallittua tyhjentää yksi suklaarasia jo ensimmäisen puolen tunnin aikana, eikö?

Vakuuttelin ensin itselleni osaavani kyllä tehdä suklaakonvehtejakin, kunhan vain hankkisin asiaan kuuluvat silikonimuotit. Yön yli nukuttuani olin kuitenkin jo valmis myöntämään oman ja kaappieni rajoittuneisuuden. Päädyin siis suklaatryffeleihin, joiden valmistaminen ei ole niin välineurheilua kuin kauniiden konvehtien. Tarkoitukseni oli tosin tehdä myös valkosuklaatryffeleitä, mutta hän päättikin olla kohmettumatta jääkaapissa, joten keksin sotkulle parempaa käyttöä. Siitä ehkä myöhemmin lisää!

Huomaa, taiteilin oikein rasiankin :D

SUKLAATRYFFELIT

1 dl kuohukermaa
½ dl tomusokeria
120 g Fazerin 70 % Premium suklaata
1 tl rommia
1 dl kaakaojauhetta

Kiehauta kerma ja tomusokeri. Kaada seos paloitellun suklaan päälle ja sekoita tasaiseksi. Lisää rommi joukkoon. Laita jääkaappiin muutamaksi tunniksi. Pyörittele palloiksi ja kierittele kaakaojauheessa. Säilytä viileässä.

Kerrankin ilman sen enempiä tarinointeja: eilinen iltapalani. Leipää hernetahnalla ja tonnikala-mozzarellasalaattia. Jälkimmäiseen tuli pääraaka-aineiden lisäksi salaattia, miniluumutomaatteja, kurkkua, avokadoa, oliiviöljyä, balsamicoa ja mustapippuria. Mainion hernetahnan reseptin olen julkaissut jo aiemmin ja se löytyy täältä.

Tonnikalasalaatista inspiroiduin muuten Ruokahommia-blogissa, vaikken Jannan ohjetta loppujen lopuksi noudattanutkaan. Suosittelen kuitenkin tutustumaan blogiin!